Miten musta tuli tatuoija? 1/2
Mä oon ollut määränpäällisesti tosi hukassa jo ennen kun täytin kaksikymmentä. Ainoo asia, mikä mua kiinnosti oli taide ja kirjottaminen. Mutta siinä hetkessä, kun piti keksiä miten näistä kahdesta ainoasta mielenkiinnonkohteesta loisi itselleen uran, olin ihan hukassa.
Mun vanhemmat on eronnut ja keskenään todella erilaiset. Mun isä on analyyttinen ja järkevä, joskus ehkä liian looginen silloin kun tarvitsisin enemmän emotionaalista tukea. Hän on korkeakoulutettu anestesialääkäri ja ymmärtää hyvin taloutta. Iskä istui mun kanssa keittiön pöydän ääressä tankkaamassa matematiikkaa, kun mun mielestä kirjaimet ei kuulunut jakolaskuihin. Musta tuntuu, että meissä on paljon samaa, jos matemaattisia lahjoja ei lasketa.
Äiti taas on yrittäjäsielu, joka on uskaltanut heittäytyä moneen juttuun. Hän on ohjannut aerobic-tunteja, kun mä oon ollut taapero. Äiti on kouluttautunut ammattikorkeakoulun jälkeen mm. parturi-kampaajaksi, sisustussuunnittelijaksi, astangajoogaohjaajaksi, liikunnanohjaajaksi, äänimaljarentouttajaksi… Onks se oikee termi? Joka tapauksessa, äiti on tehnyt vähän kaikkea.
Mun vanhemmat asuu samalla kadulla eri rakennuksissa, mikä on mun mielestä vähän hupaisaa. Joskus käyn ensin isällä, ja sitten meen äidille. Mun vanhemmat elää keskenään aivan eri näköistä elämää, mutta molemmilla menee hyvin. Molemmat on onnellisia, ja se riittää mulle.
Mutta omien vanhempien elämänkatsomusten ja näkökulmien eroja on todella mielenkiintoista seurata näin vierekkäin. Molemmilla on lähes sama järvinäkymä parvekkeelta, mutta toisen asunnon hinta huitelee miljoonan euron paikkeilla, toinen on kooltaan alle puolet sen pinta-alasta.
Ehkä loppujen lopuksi mun vanhemmat halusi elämältä eri asioita, ja näin jälkiviisaana teininä sen eron kärsineenä voi sanoa, että ehkä näin on parempi.
Mutta! Miksi mun vanhemmilla on merkitystä kertomuksessa, jonka pitäisi keskittyä mun matkaan tatuoijaksi?
No se, että samaan aikaan kun mulle on sanottu, että musta voi tulla mitä vaan ja maailma on avoin, on sanottu, että taiteella ei elä. Eikä vain sanottu, vaan iskostettu ja perusteltu. Joten siinä vaiheessa, kun olin valmistunut lukiosta, en ollut sen viisaampi mihin suuntaan lähden, kun poistun lukion aulan ovista viimeisen kerran.
Mulle oli selkeää, että haluan tehdä kahta asiaa elämässä; taidetta ja kirjoja. Yhtään julkaistua kirjaa ei vielä ole, vaikka kuvaannollinen pöytälaatikko onkin täynnä keskeneräisiä käsikirjoituksia.
Hain kolme kertaa yliopistoon opiskelemaan kolmatta mua kiinnostavaa asiaa, eli japanin kieltä. Kolme kertaa olin 10. varasijalla. Se jäi sitten siihen. Olin töissä Hesburgerissa, ja kun vihasin sitä tarpeeksi lähdin reppureissulle. Vuonna 2017 kaikki tutut lähti reissuun Balille ja Australiaan, joten mä lähdin Venäjälle Siperiaan.
Yksin matkustaminen oli paras asia, mitä olisin voinut sinä hetkenä tehdä. Näin paljon upeita paikkoja, joihin nykyään ei ihmisillä ole mitään mahdollisuutta päästä Putinin sodan takia. Kolmen kuukauden aikana matkustin junalla Siperian poikki Mongoliaan ja sieltä Kiinaan, josta lensin Japaniin ja Koreaan. Koreasta palasin Eurooppaan Alankomaihin, sieltä Britteihin ja Ruotsin kautta kotiin, jossa odotti pitkällinen ja turhauttava työnhaku.
Itkin paljon. Muistan niin hyvin sen musertavan tunteen, kun päivittäinen ohjelma oli vain työilmoitusten selaamista ja hakemusten lähettämistä, eikä mistään vastattu, tai jos vastattiin, niin pahoittelen, ettei valinta osunut minuun.
Mutta sitten.
